En pyöräile huvikseni, kuntoillakseni tai harrastaakseni. Pyöräilen päästäkseni paikasta toiseen. Nopeasti, sujuvasti ja mahdollisimman vähällä energialla.

torstai 27. toukokuuta 2010

Päivä rinnakkaistodellisuudessa

Jotta voisimme paremmin ymmärtää symmetriaa, hypätään hetkeksi kuvitteelliseen todellisuuteen, jossa autoilijan ja pyöräilijän roolit ovat vaihtuneet.

Pyöräilijät huristavat pitkin leveää, suoraa ja tasaista moottoriliikennetietä, esimerkiksi Kehä I:stä tai Hämeenlinnanväylää. Autojen paikka on ympäröivillä poluilla. Aina kilometrin välein autoilijan on vaihdettava puolelta toiselle pitkin tunnelia tai siltaa. Polut ovat mutkittelevia, muhkuraisia ja mäkisiä. Jotkut mutkat ovat niin jyrkkiä, ettei auton kääntösäde riitä. Toisinaan autosta loppuu ylämäessä teho, niin että kuskin on siirryttävä työntämään.

Taajamassa niin ikään pyöräilijät ajavat keskellä suoraa ja sileää tietä ja autoilijat sivuilla. Jokaisen risteyksen kohdalla autoilijan on ajettava kynnysten yli. Autotiet ovat muutenkin ala-arvoisessa kunnossa, ja matkanteko on epätasaista ja pomppivaa. Jälleen autoilijan on vaihdettava jatkuvasti puolelta toiselle. Risteyksessä auto on aina väistämisvelvollinen. Jos risteyksessä on valot, ne palavat aina oletusarvoisesti vihreänä pyöräilijöille. Suoraan ajavalle autolle palavat oletusarvoisesti punaiset, jotta kääntyvä pyöräilijä voisi jatkaa matkaansa pysähtymättä. Saadakseen vihreän valon palamaan itselleen autoilijan on tultava ulos autosta ja käytävä painamassa nappia, joka on kaukana autotiestä ja talvisin lumikasan takana.

Autotiet ovat täynnä tukoksia: lumikasoja, puomeja, työmaita, parkkeerattuja pyöriä, parkkeerattuja autoja, bussipysäkkejä katoksineen, mainostelineitä, roskalavoja, jalankulkijoita, liikennevalotolppia. On autoilijan oma ongelma, kuinka hän selviää näistä tukoksista tai kohtaamistilanteesta toisen auton kanssa liian kapealla tiellä. Jalankulkijoilla on omat väylät, mutta he saavat kulkea myös siellä missä autotkin. Autoilijoiden on sovitettava nopeutensa kävelijöiden mukaan ja väistettävä heitä. Jos autoilija ajaa yli 15 km/h, hän on itsekäs ja piittaamaton kaahari. Mannerheimintie on erityisen suosittu koirien ulkoiluttamisreitti.

Toisinaan autotie loppuu kesken, eikä autoilija voi laillisesti jatkaa matkaansa eteenpäin ajamalla. Hänen on joko peruutettava edelliseen risteykseen tai työnnettävä autoaan eteenpäin, kunnes autotie jälleen jatkuu. Yleisönosastoilla ja nettifoorumeissa paheksutaan vimmatusti autoilijoita, koska he ovat kaikki itsekkäitä sääntöjen rikkojia.

Kuulostaako hullulta? Pyöräilijälle se on todellisuutta.

keskiviikko 26. toukokuuta 2010

Symmetria

Pyöräilyn olojen edistäminen tapahtuu todella hitaasti. Tämä johtuu kyvyttömyydestä nähdä pyöräilijän ala-arvoinen asema suhteessa autoliikenteeseen. Vallalla on kuvitelma, jonka mukaan pyöräilijälle ei lähtökohtaisesti kuulu mitään oikeuksia eikä paikkaa liikenteessä, vaan pyöräilijän tulisi olla nöyrästi kiitollinen niistä rippeistä, joita hänelle armollisesti liikennesuunnittelussa murustellaan. Monet pyöräilijät itsekin tukevat tätä käsitystä, ja siten toimivat tehokkaina hidasteina pyöräilyn kehittämiselle. Jotta jotain voisi joskus tapahtua, pyöräilijöiden pitäisi aktiivisesti vaatia tasa-arvoa liikenteessä eikä hiljaa tyytyä kohtaloonsa.

On ristiriitaista, että samaan aikaan kun päättäjät puhuvat julkisuudessa pyöräilyn edistämisestä, tehdään edelleen Hakamäentien kaltaisia liikenneratkaisuja, jotka vaikeuttavat pyöräilijän elämää. Pyöräteitä tukitaan autoilla, työmailla, roskalavoilla, lumikasoilla ja jopa puomeilla. Pyörätiet ovat mutkaisia ja mäkisiä, ne kiertelevät minne sattuu eikä opasteita ole. Pyörätiet ovat kamalaa hoitamatonta perunapeltoa. Kävelijät ja pyöräilijät tungetaan samaan tilaan. Pyörätiet päättyvät, jatkuvat ehkä tien toisella puolella ja taas päättyvät. Silti pyörätietä on liikennesääntöjen mukaan käytettävä. Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Liikenteessä vallitsee törkeä epäsymmetria.

Miksi sitten pyöräilijän pitäisikään olla tasa-arvoinen autoilijaan nähden? Oikeastaan pyöräilijän pitäisi olla etuoikeutettu autoilijaan nähden, koska pyöräilijä tekee palveluksen kaikille valitessaan auton sijaan pyörän. Pyörä ei saastuta eikä melua. Pyörä vie vain vähän tilaa. Autoilijankin pitäisi ymmärtää olla pyöräilijälle kiitollinen, sillä pyöräily vähentää autoruuhkia. Ja onhan pyöräily hyvää liikuntaakin, tosin hyötypyöräilyä ei pidä nähdä urheiluna vaan liikennemuotona, ja liikenneratkaisut tulee tehdä sen mukaan. Siis siten että pyöräilijän energiankulutus on minimaalinen eikä maksimaalinen.

Kuulen usein perusteltavan pyöräilijöiden sivuuttamista liikenneratkaisuissa sillä, että pyöräilijöitä on vähemmän kuin autoilijoita. Seuraavassa pieni logiikan tietoisku:
1) Pyöräilyn olot ovat huonot, koska
2) Pyöräilijöitä on vähemmän kuin autoilijoita, koska (goto 1)
Tällaiselle perustelulle on olemassa hieno termi, nimittäin kehäpäätelmä. Jos pyöräilyä halutaan lisätä ja autoilua vähentää, tämä ei ainakaan onnistu rakentamalla jatkuvasti autoille lisää kaistoja. Asia joka pitäisi pystyä ymmärtämään heikommallakin maalaisjärjellä. Kun jaettavana on rajallinen kakku kahden ryhmän välillä, tasa-arvo voidaan saavuttaa vain sillä, että etuoikeutettu ryhmä menettää osan kakkusiivustaan. Siksi hyväosaiset vastustavat muutosta, jolla pyritään tasa-arvoon. Kun pyöräilylle otetaan lisää tilaa ja rahaa, täytyy olla valmis tinkimään autoilusta.

Monet autoilijat tuntuvat myös kuvittelevan, että he veroillaan ja maksuillaan yksin kustantavat kaiken tienpidon ja autoilusta aiheutuvat kustannukset. Verot ja maksut eivät kuitenkaan ole lähellekään riittävä korvaus edes viihtyvyyden pilaamisesta, kaupunkitilan viemisestä ja metelin ja saasteiden aiheuttamista terveyshaitoista. En tarkoita, että autoilu pitäisi kieltää, mutta tulisi edes pyrkiä symmetriaan autoilun ja pyöräilyn välillä.

Konkreettinen esimerkki Helsingistä on vaikkapa Hämeentie Kurvista Kaisaniemeen. Ratikkakiskot, jalkakäytävät, kaksi autokaistaa suuntaansa ja nolla pyöräkaistaa. Epäsymmetria. Pyöräkaistaa ei voi kuulemma laittaa, koska "se ei mahdu". Miten niin ei mahdu? Otetaan yksi autokaista pois. Yksi autokaista, yksi pyöräkaista. Symmetria.

maanantai 24. toukokuuta 2010

Pyöräilyn edistämistä puomeilla

Helsinki, suuri pyöräilykaupunki:


Kuvassa on Hämeenlinnanväylän ja Kaarelantien risteyksen kohdalla kulkeva pyörätie.

Tällainen toiminta on aivan käsittämätöntä. Ikään kuin pyöräilystä ei olisi tehty vielä tarpeeksi hankalaa, aivan erikseen tukitaan kokonainen pyörätie puomeilla. Puomit ovat niin lähellä toisiaan, ettei niiden välistä mahdu pyöräilemään, mistä kertovat myös polut pyörätien ulkopuolella. Suorastaan superälykästä toimintaa ensin rakentaa pyörätie ja sitten tukkia se niin ettei sitä voi käyttää.

Puomit on tietysti laitettu turvallisuuden vuoksi ja pyöräilijän omaksi parhaaksi, niin että tämä viimeinkin ymmärtäisi jättää pyörän kotiin ja vaihtaa henkilöautoon. Moiset esteradat alkavat horjuttaa dedikoituneemmankin pyöräilijän vakaumusta.

Mahtavatkohan tuollaiset puomit olla edes laillisia? Kai pyörätiellä pitäisi pystyä ajamaan? Vaadin tasa-arvon nimissä Hämeenlinnanväylälle autoilijoille vastaavia puomeja.

sunnuntai 23. toukokuuta 2010

Tiesitkö tämän liikennesäännöistä?

Kysymys: Miksi pyöräilijät rikkovat liikennesääntöjä enemmän kuin autoilijat tai jalankulkijat?

Vastaus: Pyöräilijät eivät riko liikennesääntöjä sen enempää kuin autoilijat ja jalankulkijatkaan.

Kysymys: Miksi minusta sitten tuntuu siltä?

Vastaus: Koska et tunne liikennesääntöjä. Ja koska esimerkiksi Helsingin Sanomat levittää väärää tietoa liikennesäännöistä.

Tiesitkö esimerkiksi tämän liikennesäännöistä?

Suojatiellä ajaminen. Suojatiellä saa ajaa pyörällä, kun pyörätie jatkuu suojatien jälkeen. (Tieliikenneasetus 37 §.)

Kävelykadulla ajaminen. Kävelykadulla saa ajaa polkupyörällä. (Tieliikennelaki 33 a §.)
Kävelykadun merkki.

Auton ohittaminen. Pyöräilijä saa ohittaa auton oikealta. (Tieliikennelaki 17 §.)

Väistämisvelvollisuus liikenneympyrästä poistuessa. Liikenneympyrästä poistuva ajoneuvo on kääntyvä ajoneuvo ja väistää siten myös polkupyöräilijöitä, jotka ylittävät risteävää tietä. (Tieliikennelaki 14 §.)

Kärkikolmio. Kärkikolmio osoittaa väistämisvelvollisuuden. Kolmion takaa tuleva ajoneuvo väistää myös polkupyöräilijöitä, jotka kulkevat risteävää tietä. (Tieliikenneasetus 14 § merkki 231.)

Polkupyörän pysäköinti ja ajaminen jalkakäytävälle pysäköintiä varten. Polkupyörän saa pysäyttää ja pysäköidä jalkakäytävälle. (Tieliikennelaki 27 §.) Looginen tulkinta tästä on, että polkupyörän saa myös ajaa jalkakäytävälle pysäyttämistä ja pysäköintiä varten, aivan kuten autonkin (tosin auton pysäyttäminen jalkakäytävälle on erityisen rajoitettua). Jos polkupyörää ei saisi ajaa jalkakäytävälle pysäyttämistä varten, ei pysäyttäminen jalkakäytävälle olisi mahdollista, vaikka tieliikennelaki erityisesti sallii tämän.

torstai 13. toukokuuta 2010

Liikennesääntöjen noudattamisesta

Ja miksi pyörätien käyttövelvollisuus pitää poistaa

Joka kevät innokkaimmat pyöräilyn ja viihtyisämmän kaupungin vihaajat kohkaavat suu vaahdossa kilpaa siitä, miten pahat, itsekkäät ja välinpitämättömät pyöräilijät eivät noudata liikennesääntöjä. En millään usko, että kukaan näistä valittajista on itse kokeillut pyöräilyä Helsingissä ainakaan useammalla eri reitillä. Hyvin pian pyöräilijä nimittäin havaitsee, että liikennesääntöjen mukaan ei yksinkertaisesti ole mahdollista pyöräillä, koska usein pyöräilijälle ei ole laillista paikkaa liikenneratkaisuissa.

En muutenkaan ymmärrä tätä pahat pyöräilijät -kohkaamista. Tietysti pyöräilijöistä löytyy sääntöjen rikkojia, aivan kuten jalankulkijoista ja autoilijoistakin. Harvinaisen hyvin pyöräilijät noudattavat sääntöjä ottaen huomioon miten vaikeaksi se on tehty. Jalkakäytävällä pyöräilevä on poikkeus, ei sääntö. Mutta menkääpä kehä ykköselle toteamaan, onko ylinopeus poikkeus vai sääntö, tai liikenneympyrään katsomaan, väistääkö autoilija kevyttä liikennettä kuten hänen lain mukaan tulisi tehdä.

Mutta asiaan. Esitän teille, hyvät lukijat, seuraavan kysymyksen: Kuinka kuvan tilanteessa punaisen nuolen suunnasta ajavan pyöräilijän tulisi liikennesääntöjen mukaan kääntyä vasemmalle Kadulle 2? Ja ei, oikea vastaus ei ole "taluttamalla suojateiden yli".


Tämä kuva on todellinen paikka Helsingissä ja vain yksi esimerkki siitä, miten sääntöjen noudattaminen ei ole mahdollista pyörällä ajamalla. Kevyen liikenteen väylän ja ajoradan välissä on metsää, eikä pyöräilijän ole mahdollista ryhmittyä oikein kääntyäkseen vasemmalle ajoradalle. Bonuksena on tietysti vielä järjettömän korkea kynnys Kadun 1 reunassa.

Oma tulkintani oikeaksi ratkaisuksi on, että voidakseen ajaa pyörällä lain mukaan ja ryhmittyäkseen oikein pyöräilijän on siirryttävä ajoradalle jo edellisessä puolen kilometrin päässä olevassa risteyksessä. Itselleni tämä ei olisi mikään ongelma, ajan paljon mieluummin sileällä hyvin hoidetulla ja suoralla ajoradalla kuin muhkuraisella ja mutkittelevalla kevyen liikenteen väylällä. Mutta varmasti moni tööttäilevä amatööriliikennepoliisi olisi eri mieltä.

maanantai 3. toukokuuta 2010

Parkkikulttuuria

Suojatielle on kätevä parkkeerata.


sunnuntai 2. toukokuuta 2010

Rohkeasti ajoradalle!

Liian usein kuulee pyöräilijöiden kertovan, etteivät he uskalla pyöräillä autojen seassa tai että "ajoradalle ei mahdu pyöräilemään".

Kyllä mahtuu. Jos sinne mahtuu auto, mahtuu pyöräkin. Pyörä vie paljon vähemmän tilaa kuin auto.

Polkupyörä on ajoneuvo. Ajoradalla ajaminen ei ole mikään autoilijoiden yksinoikeus, vaikka he itse eläisivätkin tällaisessa harhakuvitelmassa. Autoilijat kyllä väistävät ajoradalla ajavaa pyöräilijää, jopa paremmin kuin pyörätiellä ajavaa. Mitä useampi ihminen pyöräilee ajoradalla, sen turvallisemmaksi ajoradalla pyöräily muuttuu.

Vaikka ajorata olisi kapea, pyöräilijällä ei ole mitään velvollisuutta ajaa siten, että autoilija mahtuu hänet ohittamaan. Pyöräilijällä on velvollisuus ajaa niin lähellä ajoradan oikeaa reunaa kuin turvallisuutta vaarantamatta on mahdollista. Jos autoilija ei mahdu ohittamaan pyöräilijää, se ei ole pyöräilijän ongelma. Se ei tarkoita, ettei ajoradalla saisi ajaa pyörällä. Liian kapea ajorata on liikennesuunnittelijan ongelma, jonka seuraukset lankeavat autoilijan harmiksi.* Jos ajorata on liian kapea ohittamiseen, autoilijan on ajettava perässä niin kauan kunnes ohittaminen on turvallista. Niin se menee maantielläkin autojen kesken. Aina ei pääse välittömästi ohi, ja se täytyy vain hyväksyä. Pyöräilijän ei kuulu väistää jalkakäytävälle tai muutenkaan vaarantaa turvallisuuttaan siksi, että autoilija pääsisi hänen ohitseen.

On jo nähty miten suuri vaikutus pyöräilijöiden toiveilla on liikennesuunnitteluun. Mutta annas olla jos autoilu häiriintyy liikaa, kyllä alkaa asioita tapahtua. Varmasti Hämeentiellekin ilmestyisi pyörätie aika äkkiä, jos vain pyöräilijät itsepintaisesti ajaisivat ajoradalla kuten heidän kuuluukin liikennesääntöjen mukaan tehdä, ja autoilijoiden elämä kävisi liian epämukavaksi.

Vielä en ole jäänyt ajoradalla pyöräillessäni autoilijan yliajamaksi. Tööttäilijöitä ja kiilailijoita tapaa tietysti silloin tällöin. Kiilailijoihin saattaisi tehota tarpeeksi pitkä sivulle ulottuva varoitusheijastin, jonka terävä metallinen pää jättäisi liian läheltä ohittavan auton maalipintaan muiston liikenteessä törttöilystä. Onneksi nämä teiden omistajat ovat pieni vähemmistö, ja varmasti hekin oppisivat kunnioittamaan polkupyörää ajoneuvona, jos useampi pyöräilijä ottaisi itselleen kuuluvan tilan ajoradalta.

Siispä rohkeasti ajoradalle!


*) Pyöräilijän kiusaksi siirrettyjä ongelmia liikennesuunnittelussa vasta riittääkin, joten mistään kovin suuresta epäoikeudenmukaisuudesta autoilijan häviöksi ei voitane puhua.